Moneen kuukauteen en ole saanut aikaiseksi avattua tietokonettani ja aloitettua yhtäkään lausetta. Kirjoittaminen on tuntunut turhalta - mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki tulee muuttumaan.
Sairaalareissusta ja sen jälkimainingeista on kulunut kuukausia. Palautuminen kesti kauan ja vei voimia meiltä kaikilta. En saanut kirjoitettua valitusta, vaikka piti. Olin niin väsynyt ja loppuun ajettu kaiken sen jälkeen, että edes ajatus paperisodasta vei kaiken energiani. Onneksi äitini kullanarvoinen ystävä otti asian hoitaakseen ja nyt vain odottelemme vastausta. Ottaen huomioon tämän valtion taloudellisen tilan, terveydenhuollon tilanteen ja poliitikkojen prioriteetit, en ehkä edes odota vastausta (ainakaan mieluista sellaista).
Kaiken tämän synkkyyden keskellä on kuitenkin pilkahdellut myös valo. Kesäkuun lopulla sain kirjeen Jyväskylän yliopistolta - minut valittiin syksyllä alkavaan luokanopettaja koulutukseen! Olimme kaikki ylpeitä ja onnellisia koulupaikastani, ja olemme oikeastaan vieläkin. Lähdön lähestyessä olen kuitenkin alkanut epäilemään asioita. Tähän asti olen ollut aina auttamassa kotona, kun minua on tarvittu. Tiedän, että vanhempani haluavat minun lähtevän ja rakentavan elämäni Jyväskylään, mutta vaikka se tuntuukin ihanalta ja vapauttavalta, niin samalla tunnen myös ääretöntä syyllisyyttä. Miten minä muka olen oikeutettu pakenemaan tätä elämäntilannetta, mutta muut joutuvat jäämään? Eivät äiti ja isäkään tällaista elämää ikinä suunnitelleet tai halunneet.
Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Jyväskylään lähtö on ainut järkevä päätös, jonka saatan tehdä. Olen huojentunut siitä, että saan ehkä vihdoin elää suht normaalia arkea ilman jatkuvaa huolta. Tiedän myös, että välimatka parantaa välejä äitini kanssa.
Viha, jonka sairaus ja sen tuomat vastoinkäymiset ovat aiheuttaneet, on patoutunut niin syvälle ja pysyvästi minuun, että se tuntuu muuttaneen minua ihmisenä. Tunnen kuinka kyyneleet polttavat silmiä, kurkkua kuristaa ja tekisi mieli vain huutaa ja itkeä, mutta en pysty siihen. Haluaisin sanoa asioita, mutta sanat eivät tule suusta. Ulospäin saatan näyttää normaalilta, mutta tuntuu että ulkokuoren alla olen täysin ontto.
Kaikki tämä purkaantuu turhautumisena äitiini. Tiedän, että se on väärin, mutta en pysty hallitsemaan sitä möykkyä, joka päivä päivältä ja jokaisen vastoinkäymisen kohdalla vain kasvaa kasvamistaan sisälläni. Siispä tiedän, että minun on päästävä elämään elämääni. Minun on löydettävä ilo, jotta voin tuoda iloa myös äidin ja isän elämään.
Ennen lähtöäni olemme isojen kysymysten äärellä, ja vastausten löytäminen vie aikaa. Sen kuitenkin olen päättänyt, että ennen kuin sävelet ovat selvät ja olen vakuuttunut, että täällä pärjätään ilman minua, en ole lähdössä mihinkään.
Toivon vähän leppoisampaa loppukesää ja syksyä meille ja kaikille muillekin vastoinkäymisten kanssa kamppaileville!
