Kesä 2015 meni lähinnä rakkaan lajin parissa ja valmentaessa junioreita. Saimme vieraita Yhdysvalloista. Se oli tärkeää myös äidille, joka tosin jännitti englannin kielellä kommunikointia. Sairauden myötä vähän vieraampienkin ihmisten tapaamisesta on tullut jokseenkin haastavaa. Äidin kunto huononee jatkuvasti ja se tuo vaikeuksia etenkin juuri sosiaaliseen elämään. Sen lisäksi äiti jännittää ihmisten tapaamista, koska hän kokee häpeää omasta kunnostaan. Onneksi meidän perheelle on suotu tukeva ja hyvä lähipiiri, joten äiti ei jää kokonaan paitsi sosiaalisesta elämästä.
Syksyllä 2015 muutin Jyväskylään ja aloitin opinnot yliopistolla. Koin suunnatonta vapautta, mutta jo ensimmäisten Jyväskylässä vietettyjen kuukausien aikana syyllisyyden tunne alkoi hiipiä alitajuntaan. Pidin yhteyttä kotiin aktiivisesti ja järjestimme viikonlopun, jolloin äiti ja isä matkustivat luokseni. Se oli todella tärkeä reissu niin heille kuin minullekin. Molemmat vanhempani ovat aikanaan opiskelleet Jyväskylässä luokanopettajiksi ja itseasiassa myös tavanneet toisensa siellä. Kävimme katsomassa paikkoja, joista heillä oli hyviä opiskeluaikaisia muistoja. He kertoivat tarinoita nuoruudestaan minulle. Hetkeksi pystyimme kaikki unohtamaan äidin sairauden ja sen mukana tuomat murheet. Oli vain hyviä muistoja ja se hetki yhdessä, perheenä.
Keväällä 2016 järjestin opintoni ja elämäni niin, että pääsin kotiin auttamaan vanhempiani. Isäni lähti ystäviensä kanssa Espanjaan golflomalle ja minä ja äiti jäimme kaksin kotiin. Tuona ajanjaksona ymmärsin, kuinka nopeasti äidin tila oli huonontunut. Totuus iski kuin märkä rätti päin kasvoja. Tuntui pahalta tajuta, että sellaisessa tilanteessa vanhempani elivät jokaikinen päivä. Syyllisyys painoi yhä enemmän ja vannoin itselleni, että jatkossa auttaisin enemmän.
Kesä 2016 saapui ja samalla myös koitti palvelukseenastumispäivä. Olin siis keväällä 2015 hakenut naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Osittain hain sinne sen vuoksi, että halusin kasvaa ihmisenä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta halusin myös palvella maatani sekä yritin hyötyä palveluksesta siviilielämän puolella. Olen luonteeltani sellainen etten anna kovin helposti periksi tai luovuta kesken, joten päätin että kaikista elämäntilanteista (minulla oli alla tuore parisuhde, koulupaikka, jne) huolimatta menisin ja suorittaisin palvelukseni kunnialla loppuun. Samalla hoin itselleni, että ehkä tämä pakottaisi minut vihdoin ymmärtämään sen, etten ole vanhemmistani yksin vastuussa. Tiedän etteivät he ikinä ole odottaneet tai vaatineet minulta mitään ja että he haluavat minulle vain parasta, mutta siihen asti olin aina ollut lähellä ja valmiina auttamaan, joten armeijaan astumiseni myötä heidänkin oli pohdittava uusia ratkaisuja arjen hoitamiseen. Isäni päätyikin lopulta hakemaan omaishoitotukea, jonka hän myös lopulta sai.
Tällä hetkellä tj (tänään jäljellä) on 39 ja kesä siintää edessä. Täällä armeijassa olen kasvanut entisestään ja myös vahvistunut ihmisenä. Toisaalta olen myös oppinut sen, ettei tunteita voi vain sysätä sivulle. Jos itkettää niin silloin vain on löydettävä se oma tila ja itkettävä. Muuten käy niin, että kyyneleet vain tulevat sellaisella hetkellä, kun siihen vähiten osaa varautua (ja yleensä tämä hetki on myös se epäsopivin, kuten tuvassa omien alaisten edessä tai kapteenin puhuttelussa... huoh). Oikeastaan en tiedä olenko sittenkään koventunut tai vahvistunut henkisesti, ehkä olen lopultakin vain oppinut huomaamaan, että olen ihan pirun vahva mimmi. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (isältä löydettiin aliupseerikurssini aikana kasvain ihosta, äiti joutui sairaalaan ja ennuste näytti todella pahalta..) olen selvinnyt jokaisesta päivästä ja pystynyt hoitamaan hommani täällä hyvin. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta olen selvinnyt ja tiedän, että toi elämä eteen mitä tahansa niin minä selviän siitäkin. Tiedän myös, ettei minun tarvitse enää selvitä yksin. Ei ole koskaan tarvinnutkaan, mutta kai minun piti kulkea se kaikista kivikkoisin tie ensin yksin, ennen kuin tajusin tämänkin asian.
Kuva 1. Joulukuussa ylentymisen jälkeen.
Olen aina toitottanut kavereilleni, ettei muiden ihmisten mielipiteillä ole väliä. Nyt kuitenkin mietin useamman tovin, että uskallanko edes julkaista tätä kirjoitusta. Tiedän, että moni palvelustoverini saattaa eksyä blogiini ja lukea tämän kirjoituksen. Se mietityttää. Täällä kun ei ole tapana kertoa itsestään paljoakaan muille. Olen myös esimiesasemassa ja täytyy miettiä, mitä antaa itsestään ulospäin. Toisaalta tämä on kuitenkin elämääni ja olen tämän blogin aikoinaan perustanut juuri sitä varten, että voisin vihdoin kertoa elämästäni ja siihen kuuluvista vaikeista asioista julkisesti. Ehkä tänään on aika olla se rohkea ja kova mimmi.
Mukavaa kevään jatkoa kaikille. Yritän pitää tämän ja seuraavan kirjoituksen välillä hieman lyhyemmän tauon kuin 2 vuotta. Heh.
