"Vaikee on sietää kaiken paino mut siihenkin voi kasvaa kiinni" -Apulanta

Päätin palata jälleen blogin äärelle. Meillä on taas menossa hieman vaikeampi ajanjakso, joten yritän hakea kirjoittamisesta lohtua itselleni. Toivoisin, että saisin ajatukset jäsenneltyä paremmin päässä ja pääsisin eroon yöllisistä painajaisista, jotka piinaavat minua kaikkien näiden murheiden takia...

Olen viime aikoina kuunnellut paljon tuota Apulannan kappaletta, jossa lauletaan "Vaikee on sietää kaiken paino mut siihenkin voi kasvaa kiinni". Tuo kyseinen lause kolahti minuun todella vahvasti. Olen aina ollut meidän perheessä se, joka pitää huolen muista. Olen ollut se järkevä, fiksu, hyvä organisoija ja osannut suhtautua asioihin oikealla tavalla. Lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta en ole lannistunut vaan olen aina taistellut paremman elämän puolesta.

Viime syksynä kaikki tuntui kuitenkin kaatuvan niskaan. Olin hyvin stressaantunut, väsynyt ja masentunut. En sopeutunut uuteen kouluporukkaan (jouduin jatkamaan opintoja uuden vuosikurssin kanssa, koska vietin vuoden armeijassa) ja mieltä painoi perhehuolet. En kyennyt nauttimaan edes uudesta kodista ja hyvästä parisuhteesta. Tuntui, ettei mikään ollut hyvin.

Joululomalla matkustin perheeni luo. Ahdistus kasvoi potenssiin sata, kun sain kuulla miten huonosti asiat olivatkaan. Se tuntui maailmanlopulta. Taasko minun pitäisi kerätä palaset paikalleen ja laittaa asiat kuntoon?

Päätin, että nyt on tultu siihen pisteeseen, jossa minä en voi olla enää ainoa taistelija. Päätin tunnustaa omat voimarajani ja suostuttelin vanhempani hakemaan apua. Lopulta, monien tunnepurkauksien ja vakuuttelujen jälkeen, teimme päätöksen avun hakemisesta. Äidille haettiin hoitopaikkaa kunnan hoitokodista.

Koko tämä prosessi on ollut äärimmäisen raskas. Tunnen jatkuvasti syyllisyyttä, mutta haluan ajatella, että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Olen jaksanut paljon, ehkä jopa liikaakin, ja tehnyt oman osuuteni perheemme jaksamisen eteen. Joskus vain on myönnettävä, että omat voimat ja resurssit eivät enää riitä, vaikka kuinka haluaisikin parantaa koko maailman.

Vuoden lopulla ymmärsin ja oivalsin jotain todella tärkeää. Minä en ole täydellinen eikä minun tarvitse uhrata itseäni ja elämääni. Vaikka en osaa ja voikaan auttaa vanhempiani, se ei kaada maailmaa. Päinvastoin, itsekkyys tässä tilanteessa antaa elämän minulle takaisin. En ole epäonnistuja, vaikka en voinutkaan parantaa tilannetta yksinäni.

Edelleen tunnen syyllisyyttä ja katkeruutta. Tekee todella kipeää ajatella, miten asiat ovat ja etten voi niihin vaikuttaa. Olen kuitenkin kasvanut kipuun ja "kaiken painoon" jo liiaksi kiinni ja nyt on aika irroittautua ja opetella elämään omilla ehdoilla omaa elämää.

“No one ever told me that grief felt so like fear.” -C.S. Lewis

Minä pelkään. Myönnän sen. Pelkään, että äiti kuolee, kun en ole täällä. Ja samalla pelkään, ettei äiti ehkä kuolekkaan vielä pitkään aikaan.

Surusta ja pelon tunteesta on tullut niin pysyviä, etten oikein enää osaa elää ilman niitä. Pikku hiljaa niistä on kasaantunut taakka, jota kannan mukanani päivittäin. Taakka, joka tuntuu sydämessä, mielessä, koko kehossa. Minä haluaisin olla kevyt, mutta suru ja pelko painaa hartioilla ja tekee olon raskaaksi. Haluaisin nauttia elämästä täysin rinnoin. Olla onnellinen ilman takaraivossa piilevää ajatusta siitä, että on väärin iloita ja nauttia tällaisena ajanjaksona.

Tuntuu, että tämä matka ei pääty ikinä. Se on kuin vuori, jonka huippua ei voi tavoittaa. Minä kiipeän ja kiipeän. Välillä polulle on kasaantunut kiviröykkiöitä, jotka täytyy ylittää. Kompuroin ja liukastelen polulla, mutta jatkan silti matkaa. Sitten saavun siihen pisteeseen, jossa olen varma, että kaikki on vihdoin ohi. Että nyt on tultu päätepysäkille. Mutta se ei ole se piste, jolloin kaikki maanpäällinen kipu lakkaisi. Piste, jonka jälkeen ei tarvitsisi enää kantaa huolta ja huonoa omaatuntoa, tai valvoa öitä öiden perään. Minä ylitän sen pisteen ja huomaan, että emme olekaan aivan vielä siellä.

Vaikeinta tässä kaikessa on epävarmuus. Epävarmuus siitä, että emme tiedä oikeastaan mitään. Yhtään mistään. Emme tiedä, kuinka kauan tässä "välitilassa" pitää elää. Emme tiedä, kuinka kauan jaksamme tätä. Kuka edes määrittelee sen, miten kauan ihmisen voimavarat riittävät?

Surutyö on osa tätä pitkää prosessia. Jokaikinen kerta, kun sattuu uusi vastoinkäyminen, käyn saman kuvion läpi päässäni. Istun sairaalassa ja pitelen kuihtunutta ja kylmää kättä käsissäni ja puhun lempeällä äänellä: "Koita jaksaa vielä. Mutta jos et jaksa, niin ei sekään haittaa. Minä annan sinun mennä. Rakastan sinua, tulen aina rakastamaan." Mutta jokaikinen kerta Sinä olet jaksanut. Olet noussut tuhkista kuin feenikslintu ja antanut meille toivoa.

Toivo - se kai pahinta tässä onkin. Oikeastaan ei ole mitään toivoa. Sehän tiedettiin jo silloin, kun sait diagnoosin Parkinsonin taudista. Silti me käperrymme tuohon tunteeseen jokainen päivä. Toivomme, ettei sinulla olisi kipuja. Toivomme, että voisit osallistua edes vähän arkisiin asioihin. Toivomme, että tänään sinulla olisi hyvä päivä. Toivomme, että ehkä tämä vielä hyväksi muuttuu.

Tällä hetkellä minä toivon, että pian olisimme vuoren huipulla. Toivon, että voisit päästä kivuistasi ja jättää raihnaisen ruumiin taaksesi. Niin kipeältä kuin se tuntuukin, minä toivon, että sinä saisit rauhan ja minä saisin vapaasti olla onnellinen ilman sitä tuskaa, jota kannan sisälläni. Sinä olet saanut paljon aikaan täällä. Olet ollut merkittävä niin monen ihmisen elämässä, olet sitä yhä. Ja minä rakastan sinua ikuisesti, rakas äitini.

7/5/2017

Viimeisimmästä kirjoituksestani on lähes kaksi vuotta. Se on pitkä aika ja pyydänkin anteeksi lukijoiltani, että olen vetäytynyt hiljaisuuteen mitään ilmoittamatta. Jotenkin kaikki asiat ovat vyöryneet eteenpäin omalla painollaan eikä ole tullut sopivaa hetkeä istua aloilleen ja avata blogia. En sano etteikö minulla olisi ollut aikaa kirjoittaa, jotenkin olen vain halunnut sysätä asiat taka-alalle ja yrittää unohtaa... Ajattelin, että muutkin ovat unohtaneet tämän blogin, minkä vuoksi olinkin hyvin yllättynyt, kun sain vain vähän aikaa sitten kommentin edelliseen kirjoitukseeni. Mukavaa huomata, että kaikesta hiljaiselosta huolimatta siellä ruudun toisella puolella on vielä ihmisiä, jotka haluavat kuulla jatkoa tarinalleni. Kirjoittaminen on myös aina ollut minulle keino selviytyä. Ei asioita voi loputtomiin lakaista maton alle, joten tässä minä nyt olen ja kirjoitan teille.

Kesä 2015 meni lähinnä rakkaan lajin parissa ja valmentaessa junioreita. Saimme vieraita Yhdysvalloista. Se oli tärkeää myös äidille, joka tosin jännitti englannin kielellä kommunikointia. Sairauden myötä vähän vieraampienkin ihmisten tapaamisesta on tullut jokseenkin haastavaa. Äidin kunto huononee jatkuvasti ja se tuo vaikeuksia etenkin juuri sosiaaliseen elämään. Sen lisäksi äiti jännittää ihmisten tapaamista, koska hän kokee häpeää omasta kunnostaan. Onneksi meidän perheelle on suotu tukeva ja hyvä lähipiiri, joten äiti ei jää kokonaan paitsi sosiaalisesta elämästä.

Syksyllä 2015 muutin Jyväskylään ja aloitin opinnot yliopistolla. Koin suunnatonta vapautta, mutta jo ensimmäisten Jyväskylässä vietettyjen kuukausien aikana syyllisyyden tunne alkoi hiipiä alitajuntaan. Pidin yhteyttä kotiin aktiivisesti ja järjestimme viikonlopun, jolloin äiti ja isä matkustivat luokseni. Se oli todella tärkeä reissu niin heille kuin minullekin. Molemmat vanhempani ovat aikanaan opiskelleet Jyväskylässä luokanopettajiksi ja itseasiassa myös tavanneet toisensa siellä. Kävimme katsomassa paikkoja, joista heillä oli hyviä opiskeluaikaisia muistoja. He kertoivat tarinoita nuoruudestaan minulle. Hetkeksi pystyimme kaikki unohtamaan äidin sairauden ja sen mukana tuomat murheet. Oli vain hyviä muistoja ja se hetki yhdessä, perheenä.

Keväällä 2016 järjestin opintoni ja elämäni niin, että pääsin kotiin auttamaan vanhempiani. Isäni lähti ystäviensä kanssa Espanjaan golflomalle ja minä ja äiti jäimme kaksin kotiin. Tuona ajanjaksona ymmärsin, kuinka nopeasti äidin tila oli huonontunut. Totuus iski kuin märkä rätti päin kasvoja. Tuntui pahalta tajuta, että sellaisessa tilanteessa vanhempani elivät jokaikinen päivä. Syyllisyys painoi yhä enemmän ja vannoin itselleni, että jatkossa auttaisin enemmän.

Kesä 2016 saapui ja samalla myös koitti palvelukseenastumispäivä. Olin siis keväällä 2015 hakenut naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Osittain hain sinne sen vuoksi, että halusin kasvaa ihmisenä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta halusin myös palvella maatani sekä yritin hyötyä palveluksesta siviilielämän puolella. Olen luonteeltani sellainen etten anna kovin helposti periksi tai luovuta kesken, joten päätin että kaikista elämäntilanteista (minulla oli alla tuore parisuhde, koulupaikka, jne) huolimatta menisin ja suorittaisin palvelukseni kunnialla loppuun. Samalla hoin itselleni, että ehkä tämä pakottaisi minut vihdoin ymmärtämään sen, etten ole vanhemmistani yksin vastuussa. Tiedän etteivät he ikinä ole odottaneet tai vaatineet minulta mitään ja että he haluavat minulle vain parasta, mutta siihen asti olin aina ollut lähellä ja valmiina auttamaan, joten armeijaan astumiseni myötä heidänkin oli pohdittava uusia ratkaisuja arjen hoitamiseen. Isäni päätyikin lopulta hakemaan omaishoitotukea, jonka hän myös lopulta sai.

Tällä hetkellä tj (tänään jäljellä) on 39 ja kesä siintää edessä. Täällä armeijassa olen kasvanut entisestään ja myös vahvistunut ihmisenä. Toisaalta olen myös oppinut sen, ettei tunteita voi vain sysätä sivulle. Jos itkettää niin silloin vain on löydettävä se oma tila ja itkettävä. Muuten käy niin, että kyyneleet vain tulevat sellaisella hetkellä, kun siihen vähiten osaa varautua (ja yleensä tämä hetki on myös se epäsopivin, kuten tuvassa omien alaisten edessä tai kapteenin puhuttelussa... huoh). Oikeastaan en tiedä olenko sittenkään koventunut tai vahvistunut henkisesti, ehkä olen lopultakin vain oppinut huomaamaan, että olen ihan pirun vahva mimmi. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (isältä löydettiin aliupseerikurssini aikana kasvain ihosta, äiti joutui sairaalaan ja ennuste näytti todella pahalta..) olen selvinnyt jokaisesta päivästä ja pystynyt hoitamaan hommani täällä hyvin. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta olen selvinnyt ja tiedän, että toi elämä eteen mitä tahansa niin minä selviän siitäkin. Tiedän myös, ettei minun tarvitse enää selvitä yksin. Ei ole koskaan tarvinnutkaan, mutta kai minun piti kulkea se kaikista kivikkoisin tie ensin yksin, ennen kuin tajusin tämänkin asian.

                                        Kuva 1.  Joulukuussa ylentymisen jälkeen.

Olen aina toitottanut kavereilleni, ettei muiden ihmisten mielipiteillä ole väliä. Nyt kuitenkin mietin useamman tovin, että uskallanko edes julkaista tätä kirjoitusta. Tiedän, että moni palvelustoverini saattaa eksyä blogiini ja lukea tämän kirjoituksen. Se mietityttää. Täällä kun ei ole tapana kertoa itsestään paljoakaan muille. Olen myös esimiesasemassa ja täytyy miettiä, mitä antaa itsestään ulospäin. Toisaalta tämä on kuitenkin elämääni ja olen tämän blogin aikoinaan perustanut juuri sitä varten, että voisin vihdoin kertoa elämästäni ja siihen kuuluvista vaikeista asioista julkisesti. Ehkä tänään on aika olla se rohkea ja kova mimmi.

Mukavaa kevään jatkoa kaikille. Yritän pitää tämän ja seuraavan kirjoituksen välillä hieman lyhyemmän tauon kuin 2 vuotta. Heh.

                                       Kuva 2. Rakas perhe lakkiaisissa 2013.

Long time no see

Moneen kuukauteen en ole saanut aikaiseksi avattua tietokonettani ja aloitettua yhtäkään lausetta. Kirjoittaminen on tuntunut turhalta - mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki tulee muuttumaan.

Sairaalareissusta ja sen jälkimainingeista on kulunut kuukausia. Palautuminen kesti kauan ja vei voimia meiltä kaikilta. En saanut kirjoitettua valitusta, vaikka piti. Olin niin väsynyt ja loppuun ajettu kaiken sen jälkeen, että edes ajatus paperisodasta vei kaiken energiani. Onneksi äitini kullanarvoinen ystävä otti asian hoitaakseen ja nyt vain odottelemme vastausta. Ottaen huomioon tämän valtion taloudellisen tilan, terveydenhuollon tilanteen ja poliitikkojen prioriteetit, en ehkä edes odota vastausta (ainakaan mieluista sellaista).

Kaiken tämän synkkyyden keskellä on kuitenkin pilkahdellut myös valo. Kesäkuun lopulla sain kirjeen Jyväskylän yliopistolta - minut valittiin syksyllä alkavaan luokanopettaja koulutukseen! Olimme kaikki ylpeitä ja onnellisia koulupaikastani, ja olemme oikeastaan vieläkin. Lähdön lähestyessä olen kuitenkin alkanut epäilemään asioita. Tähän asti olen ollut aina auttamassa kotona, kun minua on tarvittu. Tiedän, että vanhempani haluavat minun lähtevän ja rakentavan elämäni Jyväskylään, mutta vaikka se tuntuukin ihanalta ja vapauttavalta, niin samalla tunnen myös ääretöntä syyllisyyttä. Miten minä muka olen oikeutettu pakenemaan tätä elämäntilannetta, mutta muut joutuvat jäämään? Eivät äiti ja isäkään tällaista elämää ikinä suunnitelleet tai halunneet.

Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Jyväskylään lähtö on ainut järkevä päätös, jonka saatan tehdä. Olen huojentunut siitä, että saan ehkä vihdoin elää suht normaalia arkea ilman jatkuvaa huolta. Tiedän myös, että välimatka parantaa välejä äitini kanssa.

Viha, jonka sairaus ja sen tuomat vastoinkäymiset ovat aiheuttaneet, on patoutunut niin syvälle ja pysyvästi minuun, että se tuntuu muuttaneen minua ihmisenä. Tunnen kuinka kyyneleet polttavat silmiä, kurkkua kuristaa ja tekisi mieli vain huutaa ja itkeä, mutta en pysty siihen. Haluaisin sanoa asioita, mutta sanat eivät tule suusta. Ulospäin saatan näyttää normaalilta, mutta tuntuu että ulkokuoren alla olen täysin ontto.

Kaikki tämä purkaantuu turhautumisena äitiini. Tiedän, että se on väärin, mutta en pysty hallitsemaan sitä möykkyä, joka päivä päivältä ja jokaisen vastoinkäymisen kohdalla vain kasvaa kasvamistaan sisälläni. Siispä tiedän, että minun on päästävä elämään elämääni. Minun on löydettävä ilo, jotta voin tuoda iloa myös äidin ja isän elämään.

Ennen lähtöäni olemme isojen kysymysten äärellä, ja vastausten löytäminen vie aikaa. Sen kuitenkin olen päättänyt, että ennen kuin sävelet ovat selvät ja olen vakuuttunut, että täällä pärjätään ilman minua, en ole lähdössä mihinkään.

Toivon vähän leppoisampaa loppukesää ja syksyä meille ja kaikille muillekin vastoinkäymisten kanssa kamppaileville!

Pikaiset kuulumiset

Pitkästä aikaa jaksoin ja ehdin avata blogin. Tiedän, että monet tutut ja ystävät varmasti miettii, mitä meille kuuluu. Kiitos niille, jotka ovat meidät ottaneet iltarukouksiinsa. Kiitos myös kaikista tsemppaavista kommenteista. On hienoa nähdä, että tukea ja lohtua todella saa silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Kiitos.

Tällä hetkellä eletään suvantovaihetta. En tuuleta voiton merkiksi tai kehu, että nyt menee hyvin, koska kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että sillä hetkellä kun tanssahtelet voitonriemuisesti, on jo seuraava vastoinkäyminen kolkuttelemassa ovelle. Sanokaa vain pessimistiksi, mutta ainakaan en pety!
Jokatapauksessa, elämme siis suvantovaihetta. Äiti saatiin kotiin maanantaina. Vielä on paljon työtä edessä, niin äidillä kuin meillä muilla perheenjäsenilläkin, mutta ainakin voidaan elää jokseenkin normaalia arkea. Olen kiitollinen, että päivittäinen kodin ja sairaalan välin ravaaminen on vihdoin pois päiväjärjestyksestä. Olen kiitollinen, että saan viettää iltapäivän raukeita hetkiä äidin vieressä maaten. Olen kiitollinen, että voin jutella äidille ja hän kykenee vastaamaan minulle täysin järkevästi. Minä olen kiitollinen monesta asiasta.

Kahden viikon ajan elämä tosiaan riepotteli meitä aika lailla. Sekä fyysinen että henkinen jaksaminen oli koetuksella. Sen lisäksi, että äidin tila aiheutti huolta ja surua, sain aimo annoksen myös stressiä lähestyvien pääsykokeiden ja töiden myötä. Jokainen selätetty päivä on ollut voitto, jota en kuitenkaan uskalla juhlia, en ihan vielä.

Seuraava taistelu, joka minun täytyy kohdata, on asiointi KOKS:in potilasasiamiehen kanssa. Voitte arvata, että jos jonkun kohdalla asiat menevät pieleen ja vastoinkäymisiä iskee ovista ja ikkunoista, niin se joku on meidän perhe. Äidin kuntoutuminen sairaalalla tosiaan kesti odotettua kauemmin. Arvioitu kotiutumisaika oli 2-3 päivää leikkauksen jälkeen. Kukapa olisi uskonut, että vielä 2 viikkoa leikkauksen jälkeenkin joutuisimme viettämään päivät sairaalalla. Se vain on ikävä tosiasia, että Suomen (ja erityisesti Kotkan!) terveydenhuolto on aivan retuperällä. En aio asiasta kirjoittaa sen kummemmin täällä (ainakaan toistaiseksi ennen kuin saadaan asioista puhuttua sairaalan kanssa), sillä tällä hetkellä minulla ei yksinkertaisesti ole voimia purkaa turhautumistani ja suuttumustani soveliaiksi sanoiksi. Se on kuitenkin varma, että sitä toimintaa ja välinpitämättömyyttä (joka luultavasti johtuu resurssien puutteesta. Vai miten selitätte sen, että osastolla, jonka täyttöaste on 175% työskentelee aamuvuorossa vain 2-3 hoitajaa??), jota me saimme osaksemme, en aio katsoa sormien läpi. Tiedän, ettei valituksen tekeminen mitä luultavimmin auta meidän perhettä mitenkään, mutta teen sen, koska minä välitän. En halua kenenkään kokevan sitä samaa helvettiä, jossa me jouduimme parin viikon ajan kärvistelemään. Sitä en suo kenellekään. Teen siis kaikkeni, jotta asioihin saataisiin jotain järkeä. Ei ehkä nyt, eikä lähitulevaisuudessa, mutta toivottavasti vielä joskus.

Siinä siis meidän tämän hetkiset kuulumiset. Kirjoittelen taas lisää, kun kiireiltä ja jaksamiseltani ehdin.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Minulla on ikävä sinua äiti

Kun katson sinua, mieleeni nousee ensimmäisenä sana "ihmisraunio". Haluaisin nähdä sinut yhä sellaisena kuin muistoissani olet. Terveenä ja elinvoimaisena. Mutta kun katson silmiisi, näen pohjattoman katseesi, joka tähyää jonnekin kauas. Kenties rajan taakse? Ehkä sinä etsit jo rauhaa. Lupaa antaa periksi.

Ei. Sinä olet taistelija. Roikut elämässä kiinni kynsin ja hampain. Ja sinun silmäsi ovat niin kauniin siniset. Vielä ei ole aika luovuttaa. Olet vielä täällä ja minä saan silittää päätäsi, kun makaat siinä vieressäni. Olet yhä ihminen, olet yhä minun äitini.

Sinä olet minun sankarini. Samalla osastolla sinun kanssasi on useita syöpäpotilaita. Hekin ovat taistelijoita, mutta sinä päihität heidät kaikki (ei pahalla syöpäpotilaat!). Heille (ainakin osalle) on annettu mahdollisuus voittaa syöpä, toipua täysin. Sinulle annettiin kuolemantuomio. Ei mahdollisuuksia voittaa tätä tautia. Olen ehkä kauhea ihminen, mutta toisinaan minä toivon, että olisit sairastunut Parkinsonin sijaan syöpään. Silloin meillä ainakin olisi toivoa, sillä sinä olet taistelija.

Sinä taistelet tätäkin tautia vastaan. Pidät minuudestasi kiinni viimeiseen saakka, vaikka tiedät että tulet häviämään tämän taistelun. Sinä murennut palasiksi, yhä pienemmiksi. Pikku hiljaa palat putoilevat matkan varrelle. Enkä minä voi korjata sinua, liimata paloja takaisin, vaikka kuinka haluaisin. Sinä olet hauras, mutta samalla niin rohkea. Kumpa minulla olisi sinun rohkeus kohdata asiat.

Minulla on ikävä sinua äiti, vaikka oletkin puoliksi vielä täällä. Tiedän, että sinäkin ikävöit itseäsi. Jos rakkaus vain riittää, aion saada sinut takaisin sen voimalla. Minä rakastan sinua äärettömästi.

Never give up

Pienempänä toivoin erilaisia asioita puhaltaessani kynttilöitä syntymäpäiväkakustani. Toivoin nukkeja, uuden pyörän ja lisää kavereita. Jossakin vaiheessa toiveet muuttuivat. En toivonut enää leluja tai kavereita vaan jotain paljon suurempaa. En koskaan uskaltanut kertoa toivettani ääneen, sillä silloinhan toive ei toteutuisi. Ikääntyessäni kuitenkin ymmärsin, ettei toivettani voisi toteuttaa vaikka pitäisinkin sen täysin itselläni. Toivoin ihmettä, jota ei koskaan tulisi tapahtumaan. Äitini ei koskaan parantuisi, vaikka kuinka puhkuisin kynttilöitä sammuksiin tai tuijottelisin taivaalla toisinaan pilkahtelevia tähdenlentoja.

Sanotaan, että vastoinkäymiset määrittelevät ihmisen. Niiden voi joko antaa lannistaa tai niistä voi oppia ja vahvistua. Minä uskon, että kaikki elämämme ylä- ja alamäet ovat ennalta suunniteltuja emmekä voi vaikuttaa niihin kaikkiin. Jokainen voi kuitenkin päättää, miten polkunsa kulkee. Minä päätin kulkea pää pystyssä, toi elämä eteen mitä tahansa. En sano, että se olisi aina helppoa, sillä sitä se ei todellakaan ole.

Juuri tällä hetkellä pää pystyssä kulkeminen tuntuu erittäin vaikealta. Äitini joutui viikko sitten sairaalaan operoitavaksi. Oire, jonka vuoksi hän sairaalaan joutui, liittyy Parkinsonin tautiin, mutta haluan pitää leikkaukseen liittyvät asiat yksityisinä ja vain lähipiirin tiedossa. Leikkaus kuitenkin onnistui hyvin ja äiti toipuu tällä hetkellä sairaalassa. Toistaiseksi hän on vielä täysin vuodelevossa, sillä hänen kehonsa reagoi erittäin vahvasti leikkauksessa annettuun nukutuslääkitykseen ja kipulääkkeisiin. Hän siis käytännössä vain nukkuu päivästä toiseen.

Oma jaksaminen on koetuksella. Koko perheen jaksaminen on koetuksella.
Tiedän, että minun pitäisi jaksaa tehdä asioita ja huolehtia itsestäni, mutta huoli äidistä on niin suuri, että se vie kaiken jaksamisen ja keskittymiskyvyn. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin vain nukkua päivästä toiseen. Haluaisin kaivautua sängyn pohjalle ja jäädä sinne. Iltaisin toivon, että silmien ummistaminen auttaisi, että silmäluomien painuessa kiinni myös murheet katoaisivat.

Onneksi sälekaihtimien välistä huoneeseen pyrkivä kevät aurinko muistuttaa, että elämä on tuolla jossain, ulkona. Siellä se odottaa. On siis vain noustava ja lähdettävä ulos. Uskottava, että vielä tämä kaikki muuttuu paremmaksi ja pääsen äidin kanssa yhdessä todistamaan kevään ihmeellisyyttä.

Kivaa kevättä kaikille!