“No one ever told me that grief felt so like fear.” -C.S. Lewis

Minä pelkään. Myönnän sen. Pelkään, että äiti kuolee, kun en ole täällä. Ja samalla pelkään, ettei äiti ehkä kuolekkaan vielä pitkään aikaan.

Surusta ja pelon tunteesta on tullut niin pysyviä, etten oikein enää osaa elää ilman niitä. Pikku hiljaa niistä on kasaantunut taakka, jota kannan mukanani päivittäin. Taakka, joka tuntuu sydämessä, mielessä, koko kehossa. Minä haluaisin olla kevyt, mutta suru ja pelko painaa hartioilla ja tekee olon raskaaksi. Haluaisin nauttia elämästä täysin rinnoin. Olla onnellinen ilman takaraivossa piilevää ajatusta siitä, että on väärin iloita ja nauttia tällaisena ajanjaksona.

Tuntuu, että tämä matka ei pääty ikinä. Se on kuin vuori, jonka huippua ei voi tavoittaa. Minä kiipeän ja kiipeän. Välillä polulle on kasaantunut kiviröykkiöitä, jotka täytyy ylittää. Kompuroin ja liukastelen polulla, mutta jatkan silti matkaa. Sitten saavun siihen pisteeseen, jossa olen varma, että kaikki on vihdoin ohi. Että nyt on tultu päätepysäkille. Mutta se ei ole se piste, jolloin kaikki maanpäällinen kipu lakkaisi. Piste, jonka jälkeen ei tarvitsisi enää kantaa huolta ja huonoa omaatuntoa, tai valvoa öitä öiden perään. Minä ylitän sen pisteen ja huomaan, että emme olekaan aivan vielä siellä.

Vaikeinta tässä kaikessa on epävarmuus. Epävarmuus siitä, että emme tiedä oikeastaan mitään. Yhtään mistään. Emme tiedä, kuinka kauan tässä "välitilassa" pitää elää. Emme tiedä, kuinka kauan jaksamme tätä. Kuka edes määrittelee sen, miten kauan ihmisen voimavarat riittävät?

Surutyö on osa tätä pitkää prosessia. Jokaikinen kerta, kun sattuu uusi vastoinkäyminen, käyn saman kuvion läpi päässäni. Istun sairaalassa ja pitelen kuihtunutta ja kylmää kättä käsissäni ja puhun lempeällä äänellä: "Koita jaksaa vielä. Mutta jos et jaksa, niin ei sekään haittaa. Minä annan sinun mennä. Rakastan sinua, tulen aina rakastamaan." Mutta jokaikinen kerta Sinä olet jaksanut. Olet noussut tuhkista kuin feenikslintu ja antanut meille toivoa.

Toivo - se kai pahinta tässä onkin. Oikeastaan ei ole mitään toivoa. Sehän tiedettiin jo silloin, kun sait diagnoosin Parkinsonin taudista. Silti me käperrymme tuohon tunteeseen jokainen päivä. Toivomme, ettei sinulla olisi kipuja. Toivomme, että voisit osallistua edes vähän arkisiin asioihin. Toivomme, että tänään sinulla olisi hyvä päivä. Toivomme, että ehkä tämä vielä hyväksi muuttuu.

Tällä hetkellä minä toivon, että pian olisimme vuoren huipulla. Toivon, että voisit päästä kivuistasi ja jättää raihnaisen ruumiin taaksesi. Niin kipeältä kuin se tuntuukin, minä toivon, että sinä saisit rauhan ja minä saisin vapaasti olla onnellinen ilman sitä tuskaa, jota kannan sisälläni. Sinä olet saanut paljon aikaan täällä. Olet ollut merkittävä niin monen ihmisen elämässä, olet sitä yhä. Ja minä rakastan sinua ikuisesti, rakas äitini.

7/5/2017

Viimeisimmästä kirjoituksestani on lähes kaksi vuotta. Se on pitkä aika ja pyydänkin anteeksi lukijoiltani, että olen vetäytynyt hiljaisuuteen mitään ilmoittamatta. Jotenkin kaikki asiat ovat vyöryneet eteenpäin omalla painollaan eikä ole tullut sopivaa hetkeä istua aloilleen ja avata blogia. En sano etteikö minulla olisi ollut aikaa kirjoittaa, jotenkin olen vain halunnut sysätä asiat taka-alalle ja yrittää unohtaa... Ajattelin, että muutkin ovat unohtaneet tämän blogin, minkä vuoksi olinkin hyvin yllättynyt, kun sain vain vähän aikaa sitten kommentin edelliseen kirjoitukseeni. Mukavaa huomata, että kaikesta hiljaiselosta huolimatta siellä ruudun toisella puolella on vielä ihmisiä, jotka haluavat kuulla jatkoa tarinalleni. Kirjoittaminen on myös aina ollut minulle keino selviytyä. Ei asioita voi loputtomiin lakaista maton alle, joten tässä minä nyt olen ja kirjoitan teille.

Kesä 2015 meni lähinnä rakkaan lajin parissa ja valmentaessa junioreita. Saimme vieraita Yhdysvalloista. Se oli tärkeää myös äidille, joka tosin jännitti englannin kielellä kommunikointia. Sairauden myötä vähän vieraampienkin ihmisten tapaamisesta on tullut jokseenkin haastavaa. Äidin kunto huononee jatkuvasti ja se tuo vaikeuksia etenkin juuri sosiaaliseen elämään. Sen lisäksi äiti jännittää ihmisten tapaamista, koska hän kokee häpeää omasta kunnostaan. Onneksi meidän perheelle on suotu tukeva ja hyvä lähipiiri, joten äiti ei jää kokonaan paitsi sosiaalisesta elämästä.

Syksyllä 2015 muutin Jyväskylään ja aloitin opinnot yliopistolla. Koin suunnatonta vapautta, mutta jo ensimmäisten Jyväskylässä vietettyjen kuukausien aikana syyllisyyden tunne alkoi hiipiä alitajuntaan. Pidin yhteyttä kotiin aktiivisesti ja järjestimme viikonlopun, jolloin äiti ja isä matkustivat luokseni. Se oli todella tärkeä reissu niin heille kuin minullekin. Molemmat vanhempani ovat aikanaan opiskelleet Jyväskylässä luokanopettajiksi ja itseasiassa myös tavanneet toisensa siellä. Kävimme katsomassa paikkoja, joista heillä oli hyviä opiskeluaikaisia muistoja. He kertoivat tarinoita nuoruudestaan minulle. Hetkeksi pystyimme kaikki unohtamaan äidin sairauden ja sen mukana tuomat murheet. Oli vain hyviä muistoja ja se hetki yhdessä, perheenä.

Keväällä 2016 järjestin opintoni ja elämäni niin, että pääsin kotiin auttamaan vanhempiani. Isäni lähti ystäviensä kanssa Espanjaan golflomalle ja minä ja äiti jäimme kaksin kotiin. Tuona ajanjaksona ymmärsin, kuinka nopeasti äidin tila oli huonontunut. Totuus iski kuin märkä rätti päin kasvoja. Tuntui pahalta tajuta, että sellaisessa tilanteessa vanhempani elivät jokaikinen päivä. Syyllisyys painoi yhä enemmän ja vannoin itselleni, että jatkossa auttaisin enemmän.

Kesä 2016 saapui ja samalla myös koitti palvelukseenastumispäivä. Olin siis keväällä 2015 hakenut naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Osittain hain sinne sen vuoksi, että halusin kasvaa ihmisenä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta halusin myös palvella maatani sekä yritin hyötyä palveluksesta siviilielämän puolella. Olen luonteeltani sellainen etten anna kovin helposti periksi tai luovuta kesken, joten päätin että kaikista elämäntilanteista (minulla oli alla tuore parisuhde, koulupaikka, jne) huolimatta menisin ja suorittaisin palvelukseni kunnialla loppuun. Samalla hoin itselleni, että ehkä tämä pakottaisi minut vihdoin ymmärtämään sen, etten ole vanhemmistani yksin vastuussa. Tiedän etteivät he ikinä ole odottaneet tai vaatineet minulta mitään ja että he haluavat minulle vain parasta, mutta siihen asti olin aina ollut lähellä ja valmiina auttamaan, joten armeijaan astumiseni myötä heidänkin oli pohdittava uusia ratkaisuja arjen hoitamiseen. Isäni päätyikin lopulta hakemaan omaishoitotukea, jonka hän myös lopulta sai.

Tällä hetkellä tj (tänään jäljellä) on 39 ja kesä siintää edessä. Täällä armeijassa olen kasvanut entisestään ja myös vahvistunut ihmisenä. Toisaalta olen myös oppinut sen, ettei tunteita voi vain sysätä sivulle. Jos itkettää niin silloin vain on löydettävä se oma tila ja itkettävä. Muuten käy niin, että kyyneleet vain tulevat sellaisella hetkellä, kun siihen vähiten osaa varautua (ja yleensä tämä hetki on myös se epäsopivin, kuten tuvassa omien alaisten edessä tai kapteenin puhuttelussa... huoh). Oikeastaan en tiedä olenko sittenkään koventunut tai vahvistunut henkisesti, ehkä olen lopultakin vain oppinut huomaamaan, että olen ihan pirun vahva mimmi. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (isältä löydettiin aliupseerikurssini aikana kasvain ihosta, äiti joutui sairaalaan ja ennuste näytti todella pahalta..) olen selvinnyt jokaisesta päivästä ja pystynyt hoitamaan hommani täällä hyvin. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta olen selvinnyt ja tiedän, että toi elämä eteen mitä tahansa niin minä selviän siitäkin. Tiedän myös, ettei minun tarvitse enää selvitä yksin. Ei ole koskaan tarvinnutkaan, mutta kai minun piti kulkea se kaikista kivikkoisin tie ensin yksin, ennen kuin tajusin tämänkin asian.

                                        Kuva 1.  Joulukuussa ylentymisen jälkeen.

Olen aina toitottanut kavereilleni, ettei muiden ihmisten mielipiteillä ole väliä. Nyt kuitenkin mietin useamman tovin, että uskallanko edes julkaista tätä kirjoitusta. Tiedän, että moni palvelustoverini saattaa eksyä blogiini ja lukea tämän kirjoituksen. Se mietityttää. Täällä kun ei ole tapana kertoa itsestään paljoakaan muille. Olen myös esimiesasemassa ja täytyy miettiä, mitä antaa itsestään ulospäin. Toisaalta tämä on kuitenkin elämääni ja olen tämän blogin aikoinaan perustanut juuri sitä varten, että voisin vihdoin kertoa elämästäni ja siihen kuuluvista vaikeista asioista julkisesti. Ehkä tänään on aika olla se rohkea ja kova mimmi.

Mukavaa kevään jatkoa kaikille. Yritän pitää tämän ja seuraavan kirjoituksen välillä hieman lyhyemmän tauon kuin 2 vuotta. Heh.

                                       Kuva 2. Rakas perhe lakkiaisissa 2013.