Minä pelkään. Myönnän sen. Pelkään, että äiti kuolee, kun en ole täällä. Ja samalla pelkään, ettei äiti ehkä kuolekkaan vielä pitkään aikaan.
Surusta ja pelon tunteesta on tullut niin pysyviä, etten oikein enää osaa elää ilman niitä. Pikku hiljaa niistä on kasaantunut taakka, jota kannan mukanani päivittäin. Taakka, joka tuntuu sydämessä, mielessä, koko kehossa. Minä haluaisin olla kevyt, mutta suru ja pelko painaa hartioilla ja tekee olon raskaaksi. Haluaisin nauttia elämästä täysin rinnoin. Olla onnellinen ilman takaraivossa piilevää ajatusta siitä, että on väärin iloita ja nauttia tällaisena ajanjaksona.
Tuntuu, että tämä matka ei pääty ikinä. Se on kuin vuori, jonka huippua ei voi tavoittaa. Minä kiipeän ja kiipeän. Välillä polulle on kasaantunut kiviröykkiöitä, jotka täytyy ylittää. Kompuroin ja liukastelen polulla, mutta jatkan silti matkaa. Sitten saavun siihen pisteeseen, jossa olen varma, että kaikki on vihdoin ohi. Että nyt on tultu päätepysäkille. Mutta se ei ole se piste, jolloin kaikki maanpäällinen kipu lakkaisi. Piste, jonka jälkeen ei tarvitsisi enää kantaa huolta ja huonoa omaatuntoa, tai valvoa öitä öiden perään. Minä ylitän sen pisteen ja huomaan, että emme olekaan aivan vielä siellä.
Vaikeinta tässä kaikessa on epävarmuus. Epävarmuus siitä, että emme tiedä oikeastaan mitään. Yhtään mistään. Emme tiedä, kuinka kauan tässä "välitilassa" pitää elää. Emme tiedä, kuinka kauan jaksamme tätä. Kuka edes määrittelee sen, miten kauan ihmisen voimavarat riittävät?
Surutyö on osa tätä pitkää prosessia. Jokaikinen kerta, kun sattuu uusi vastoinkäyminen, käyn saman kuvion läpi päässäni. Istun sairaalassa ja pitelen kuihtunutta ja kylmää kättä käsissäni ja puhun lempeällä äänellä: "Koita jaksaa vielä. Mutta jos et jaksa, niin ei sekään haittaa. Minä annan sinun mennä. Rakastan sinua, tulen aina rakastamaan." Mutta jokaikinen kerta Sinä olet jaksanut. Olet noussut tuhkista kuin feenikslintu ja antanut meille toivoa.
Toivo - se kai pahinta tässä onkin. Oikeastaan ei ole mitään toivoa. Sehän tiedettiin jo silloin, kun sait diagnoosin Parkinsonin taudista. Silti me käperrymme tuohon tunteeseen jokainen päivä. Toivomme, ettei sinulla olisi kipuja. Toivomme, että voisit osallistua edes vähän arkisiin asioihin. Toivomme, että tänään sinulla olisi hyvä päivä. Toivomme, että ehkä tämä vielä hyväksi muuttuu.
Tällä hetkellä minä toivon, että pian olisimme vuoren huipulla. Toivon, että voisit päästä kivuistasi ja jättää raihnaisen ruumiin taaksesi. Niin kipeältä kuin se tuntuukin, minä toivon, että sinä saisit rauhan ja minä saisin vapaasti olla onnellinen ilman sitä tuskaa, jota kannan sisälläni. Sinä olet saanut paljon aikaan täällä. Olet ollut merkittävä niin monen ihmisen elämässä, olet sitä yhä. Ja minä rakastan sinua ikuisesti, rakas äitini.
