Päätin palata jälleen blogin äärelle. Meillä on taas menossa hieman vaikeampi ajanjakso, joten yritän hakea kirjoittamisesta lohtua itselleni. Toivoisin, että saisin ajatukset jäsenneltyä paremmin päässä ja pääsisin eroon yöllisistä painajaisista, jotka piinaavat minua kaikkien näiden murheiden takia...
Olen viime aikoina kuunnellut paljon tuota Apulannan kappaletta, jossa lauletaan "Vaikee on sietää kaiken paino mut siihenkin voi kasvaa kiinni". Tuo kyseinen lause kolahti minuun todella vahvasti. Olen aina ollut meidän perheessä se, joka pitää huolen muista. Olen ollut se järkevä, fiksu, hyvä organisoija ja osannut suhtautua asioihin oikealla tavalla. Lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta en ole lannistunut vaan olen aina taistellut paremman elämän puolesta.
Viime syksynä kaikki tuntui kuitenkin kaatuvan niskaan. Olin hyvin stressaantunut, väsynyt ja masentunut. En sopeutunut uuteen kouluporukkaan (jouduin jatkamaan opintoja uuden vuosikurssin kanssa, koska vietin vuoden armeijassa) ja mieltä painoi perhehuolet. En kyennyt nauttimaan edes uudesta kodista ja hyvästä parisuhteesta. Tuntui, ettei mikään ollut hyvin.
Joululomalla matkustin perheeni luo. Ahdistus kasvoi potenssiin sata, kun sain kuulla miten huonosti asiat olivatkaan. Se tuntui maailmanlopulta. Taasko minun pitäisi kerätä palaset paikalleen ja laittaa asiat kuntoon?
Päätin, että nyt on tultu siihen pisteeseen, jossa minä en voi olla enää ainoa taistelija. Päätin tunnustaa omat voimarajani ja suostuttelin vanhempani hakemaan apua. Lopulta, monien tunnepurkauksien ja vakuuttelujen jälkeen, teimme päätöksen avun hakemisesta. Äidille haettiin hoitopaikkaa kunnan hoitokodista.
Koko tämä prosessi on ollut äärimmäisen raskas. Tunnen jatkuvasti syyllisyyttä, mutta haluan ajatella, että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Olen jaksanut paljon, ehkä jopa liikaakin, ja tehnyt oman osuuteni perheemme jaksamisen eteen. Joskus vain on myönnettävä, että omat voimat ja resurssit eivät enää riitä, vaikka kuinka haluaisikin parantaa koko maailman.
Vuoden lopulla ymmärsin ja oivalsin jotain todella tärkeää. Minä en ole täydellinen eikä minun tarvitse uhrata itseäni ja elämääni. Vaikka en osaa ja voikaan auttaa vanhempiani, se ei kaada maailmaa. Päinvastoin, itsekkyys tässä tilanteessa antaa elämän minulle takaisin. En ole epäonnistuja, vaikka en voinutkaan parantaa tilannetta yksinäni.
Edelleen tunnen syyllisyyttä ja katkeruutta. Tekee todella kipeää ajatella, miten asiat ovat ja etten voi niihin vaikuttaa. Olen kuitenkin kasvanut kipuun ja "kaiken painoon" jo liiaksi kiinni ja nyt on aika irroittautua ja opetella elämään omilla ehdoilla omaa elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti