Kun katson sinua, mieleeni nousee ensimmäisenä sana "ihmisraunio". Haluaisin nähdä sinut yhä sellaisena kuin muistoissani olet. Terveenä ja elinvoimaisena. Mutta kun katson silmiisi, näen pohjattoman katseesi, joka tähyää jonnekin kauas. Kenties rajan taakse? Ehkä sinä etsit jo rauhaa. Lupaa antaa periksi.
Ei. Sinä olet taistelija. Roikut elämässä kiinni kynsin ja hampain. Ja sinun silmäsi ovat niin kauniin siniset. Vielä ei ole aika luovuttaa. Olet vielä täällä ja minä saan silittää päätäsi, kun makaat siinä vieressäni. Olet yhä ihminen, olet yhä minun äitini.
Sinä olet minun sankarini. Samalla osastolla sinun kanssasi on useita syöpäpotilaita. Hekin ovat taistelijoita, mutta sinä päihität heidät kaikki (ei pahalla syöpäpotilaat!). Heille (ainakin osalle) on annettu mahdollisuus voittaa syöpä, toipua täysin. Sinulle annettiin kuolemantuomio. Ei mahdollisuuksia voittaa tätä tautia. Olen ehkä kauhea ihminen, mutta toisinaan minä toivon, että olisit sairastunut Parkinsonin sijaan syöpään. Silloin meillä ainakin olisi toivoa, sillä sinä olet taistelija.
Sinä taistelet tätäkin tautia vastaan. Pidät minuudestasi kiinni viimeiseen saakka, vaikka tiedät että tulet häviämään tämän taistelun. Sinä murennut palasiksi, yhä pienemmiksi. Pikku hiljaa palat putoilevat matkan varrelle. Enkä minä voi korjata sinua, liimata paloja takaisin, vaikka kuinka haluaisin. Sinä olet hauras, mutta samalla niin rohkea. Kumpa minulla olisi sinun rohkeus kohdata asiat.
Minulla on ikävä sinua äiti, vaikka oletkin puoliksi vielä täällä. Tiedän, että sinäkin ikävöit itseäsi. Jos rakkaus vain riittää, aion saada sinut takaisin sen voimalla. Minä rakastan sinua äärettömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti