Pienempänä toivoin erilaisia asioita puhaltaessani kynttilöitä syntymäpäiväkakustani. Toivoin nukkeja, uuden pyörän ja lisää kavereita. Jossakin vaiheessa toiveet muuttuivat. En toivonut enää leluja tai kavereita vaan jotain paljon suurempaa. En koskaan uskaltanut kertoa toivettani ääneen, sillä silloinhan toive ei toteutuisi. Ikääntyessäni kuitenkin ymmärsin, ettei toivettani voisi toteuttaa vaikka pitäisinkin sen täysin itselläni. Toivoin ihmettä, jota ei koskaan tulisi tapahtumaan. Äitini ei koskaan parantuisi, vaikka kuinka puhkuisin kynttilöitä sammuksiin tai tuijottelisin taivaalla toisinaan pilkahtelevia tähdenlentoja.
Sanotaan, että vastoinkäymiset määrittelevät ihmisen. Niiden voi joko antaa lannistaa tai niistä voi oppia ja vahvistua. Minä uskon, että kaikki elämämme ylä- ja alamäet ovat ennalta suunniteltuja emmekä voi vaikuttaa niihin kaikkiin. Jokainen voi kuitenkin päättää, miten polkunsa kulkee. Minä päätin kulkea pää pystyssä, toi elämä eteen mitä tahansa. En sano, että se olisi aina helppoa, sillä sitä se ei todellakaan ole.
Juuri tällä hetkellä pää pystyssä kulkeminen tuntuu erittäin vaikealta. Äitini joutui viikko sitten sairaalaan operoitavaksi. Oire, jonka vuoksi hän sairaalaan joutui, liittyy Parkinsonin tautiin, mutta haluan pitää leikkaukseen liittyvät asiat yksityisinä ja vain lähipiirin tiedossa. Leikkaus kuitenkin onnistui hyvin ja äiti toipuu tällä hetkellä sairaalassa. Toistaiseksi hän on vielä täysin vuodelevossa, sillä hänen kehonsa reagoi erittäin vahvasti leikkauksessa annettuun nukutuslääkitykseen ja kipulääkkeisiin. Hän siis käytännössä vain nukkuu päivästä toiseen.
Oma jaksaminen on koetuksella. Koko perheen jaksaminen on koetuksella.
Tiedän, että minun pitäisi jaksaa tehdä asioita ja huolehtia itsestäni, mutta huoli äidistä on niin suuri, että se vie kaiken jaksamisen ja keskittymiskyvyn. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin vain nukkua päivästä toiseen. Haluaisin kaivautua sängyn pohjalle ja jäädä sinne. Iltaisin toivon, että silmien ummistaminen auttaisi, että silmäluomien painuessa kiinni myös murheet katoaisivat.
Onneksi sälekaihtimien välistä huoneeseen pyrkivä kevät aurinko muistuttaa, että elämä on tuolla jossain, ulkona. Siellä se odottaa. On siis vain noustava ja lähdettävä ulos. Uskottava, että vielä tämä kaikki muuttuu paremmaksi ja pääsen äidin kanssa yhdessä todistamaan kevään ihmeellisyyttä.
Kivaa kevättä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti