Pitkästä aikaa jaksoin ja ehdin avata blogin. Tiedän, että monet tutut ja ystävät varmasti miettii, mitä meille kuuluu. Kiitos niille, jotka ovat meidät ottaneet iltarukouksiinsa. Kiitos myös kaikista tsemppaavista kommenteista. On hienoa nähdä, että tukea ja lohtua todella saa silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Kiitos.
Tällä hetkellä eletään suvantovaihetta. En tuuleta voiton merkiksi tai kehu, että nyt menee hyvin, koska kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että sillä hetkellä kun tanssahtelet voitonriemuisesti, on jo seuraava vastoinkäyminen kolkuttelemassa ovelle. Sanokaa vain pessimistiksi, mutta ainakaan en pety!
Jokatapauksessa, elämme siis suvantovaihetta. Äiti saatiin kotiin maanantaina. Vielä on paljon työtä edessä, niin äidillä kuin meillä muilla perheenjäsenilläkin, mutta ainakin voidaan elää jokseenkin normaalia arkea. Olen kiitollinen, että päivittäinen kodin ja sairaalan välin ravaaminen on vihdoin pois päiväjärjestyksestä. Olen kiitollinen, että saan viettää iltapäivän raukeita hetkiä äidin vieressä maaten. Olen kiitollinen, että voin jutella äidille ja hän kykenee vastaamaan minulle täysin järkevästi. Minä olen kiitollinen monesta asiasta.
Kahden viikon ajan elämä tosiaan riepotteli meitä aika lailla. Sekä fyysinen että henkinen jaksaminen oli koetuksella. Sen lisäksi, että äidin tila aiheutti huolta ja surua, sain aimo annoksen myös stressiä lähestyvien pääsykokeiden ja töiden myötä. Jokainen selätetty päivä on ollut voitto, jota en kuitenkaan uskalla juhlia, en ihan vielä.
Seuraava taistelu, joka minun täytyy kohdata, on asiointi KOKS:in potilasasiamiehen kanssa. Voitte arvata, että jos jonkun kohdalla asiat menevät pieleen ja vastoinkäymisiä iskee ovista ja ikkunoista, niin se joku on meidän perhe. Äidin kuntoutuminen sairaalalla tosiaan kesti odotettua kauemmin. Arvioitu kotiutumisaika oli 2-3 päivää leikkauksen jälkeen. Kukapa olisi uskonut, että vielä 2 viikkoa leikkauksen jälkeenkin joutuisimme viettämään päivät sairaalalla. Se vain on ikävä tosiasia, että Suomen (ja erityisesti Kotkan!) terveydenhuolto on aivan retuperällä. En aio asiasta kirjoittaa sen kummemmin täällä (ainakaan toistaiseksi ennen kuin saadaan asioista puhuttua sairaalan kanssa), sillä tällä hetkellä minulla ei yksinkertaisesti ole voimia purkaa turhautumistani ja suuttumustani soveliaiksi sanoiksi. Se on kuitenkin varma, että sitä toimintaa ja välinpitämättömyyttä (joka luultavasti johtuu resurssien puutteesta. Vai miten selitätte sen, että osastolla, jonka täyttöaste on 175% työskentelee aamuvuorossa vain 2-3 hoitajaa??), jota me saimme osaksemme, en aio katsoa sormien läpi. Tiedän, ettei valituksen tekeminen mitä luultavimmin auta meidän perhettä mitenkään, mutta teen sen, koska minä välitän. En halua kenenkään kokevan sitä samaa helvettiä, jossa me jouduimme parin viikon ajan kärvistelemään. Sitä en suo kenellekään. Teen siis kaikkeni, jotta asioihin saataisiin jotain järkeä. Ei ehkä nyt, eikä lähitulevaisuudessa, mutta toivottavasti vielä joskus.
Siinä siis meidän tämän hetkiset kuulumiset. Kirjoittelen taas lisää, kun kiireiltä ja jaksamiseltani ehdin.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti